"Niin me siis vietämme tänään erään nuoren merimiehen hautajaisia. Tiedän, että tämän äsken manalle menneen nuorukaisen kuolema koskee syvästi sekä mummoa että Elsaa, sillä hän oli hyväsävyinen toivorikas nuorukainen. Kun ei kuitenkaan voida sanoa, että hän oli Elsan mies, eikä suinkaan edes sulhanen, ainoastaan muuten hyvä tuttava, soisin minä että tämä surujuhla muutettaisiin ilojuhlaksi siten, että poikani Anton ja Elsa kihlaisivat toisensa."
"Me olemme pesijättäriä", sanoi mummo.
"Olemme pesijätär-kumppanukset, ja emme tahdo kumppanuuttamme rikkoa", sanoi Elsa.
Ukko tuli totiseksi, poika loi katseensa laattiaan ja joukossa istuva jumaluusopillisia polkuja astuvainen nuorukainen värähteli liikutuksesta.
"Mistä on naisella tuo viisaus?" sanoi ylioppilas.
"Ja se viisaus on suurin typeryys, mitä maa päällänsä kantaa", sanoi ukko äkäisenä, kuitenkin hilliten luontonsa, ett'ei suurempaa melua syntynyt.
Yksi ja toinen koetti kääntää juttua toisaalle.
Vihdoin, mutta verkalleen, alkoivat vieraat poistua, ylioppilas jäi viimeiseksi. Vihdoin hänkin alkoi lähtöä hankkia, otti lakin käteensä ja seisoi kuin jotakin odottaen.
Elsa katsahti häneen sivu kulkiessaan. Nuorukainen punehtui.
"Kuulkaas, mummo!" sanoi ylioppilas, Elsan mentyä. "Ettekö voisi niin toimittaa, että minä pääsisin Elsan kanssa lähempään tuttavuuteen?"