"Sinä mukava olet; jos olisit äsken maalta tullut, niin luulisin että olet ihmeinen tollero, mutta nyt sinä olet joko koiranleuka tai vekkuli."
"Joko molemmat tai ei kumpaakaan, aika sen näyttää ja silloin tekin toista laulatte", vastasi Elsa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Pieni muutos.
Aika kului eteenpäin, vuosia vierähteli. Pesijätär-kumppanukset elelivät mökissä elämäänsä entistä. Ylioppilaista toinen oli jo päässyt papiksi kaukaiselle Pohjanmaalle, vaan nuorempi tuli vielä säännöllisesti talveksi Helsingin Punavuorille, josta hän yhtä säännöllisesti kesäksi poistui, matkustaen maalle saarnaamisella ja lasten opetuksella ansaitsemaan. Talvisin tämä nuori herra usein mummon mökissä vierasteli, sillä hänelle säännöllisesti joka käyntikerta ruokaa tarjottiin ja hän näyttikin siitä sortista olevan perin kiitollinen. Hänellekin kerran koitti päivä, jolloin hän kehui saavansa suorittaa viimeisen tenttaamin papiksi-pääsöä varten, siinä sanoi hän tarvittavan rahoja ja pyysi jonkun ei aivan pienen summan mummolta lainaksi. Mummo ei juuri tahtonut olla halukas antamaan, kumminkin hän Elsan kehoituksesta lainasi rahat, ja summan täyttämiseksi menikin mummon rahat viimeiseen penniin. Elsa oli vähitellen ruvennut häntä suosimaan, hyvin paljon siitäkin syystä, kun hän papiksi tultuansa oli aikonut toteuttaa Matti vainajan halun mustan Aasian pakanain käännyttämisen suhteen, ja vaikuttaa kaikella voimallansa sen asian eteen. Persoonallisesti hän itse liehui Elsan sulhaisena.
Kerta muutamana sunnuntai-iltana oli jokin huvi Kaisaniemen puistossa, ja sinne riensi puoli Helsinkiä. Mummo ja Elsakin päättivät kerran heittää hetkeksi erakkoelämänsä ja pistäytyä sinne, missä muutkin ihmiset aikaansa kuluttivat.
Keveässä kesäpuvussaan sipsutteli Elsa, ja mummo siniraitaisissaan. Pitkin matkaa oli mukana kulkevia ihmisiä, mutta lähellä Kaisanientä kasvoi se ihmistulvaksi. Siinä meni vanhaa tutisevaa kaljupäätä, siinä nuorta heitukkaa, suurta ja pientä, köyhää ja varakasta. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmassa liiteli muutamia vaaleita pilviä. Jokainen puistoonmenijä koetti näyttäytyä mahdollisimman muhkealta ja toisia etevämmältä. Elsaankin pian tarttui sama tauti, hänkin mummon rinnalla käyskennellen koetti kohautella olkapäitään. Hänen ei olisi sitä tarvinnut tehdä, kyllä hän niin kaunis muutoinkin oli, että hänet pian toisten joukosta huomattiin.
Kun Elsa näki, kuinka nuoret neitoset kavaljeeriensa käsikynkässä riippuen eteenpäin tepostelivat, muistui hänen mieleensä että olis hänelläkin nuori herra taluttajaksi, mutta se ei tule tähän syntiseen joukkoon, hän kun kulkee jumaluuspolkuja, hän kun tulee kansan johtajaksi ijankaikkiseen elämään. Sitä ajatellen istausi hän tien viereen viheriälle nurmelle. Mummo, esimerkkiä seuraten, istui myös. Siinä nyt sai leväten katsella tämän mailman menoa ja sen kirjavaa joukkoa, joka levottomuudessaan sinne ja tänne hyöri ja pyöri.
Mummo vähän aikaa istuttuaan ja kansan vaellusta tarkastettuaan lausui:
"Niinkuin oriit sodassa, juoksevat he synnin vimmassa, vielä juhlina ja sunnuntai-päivinä."