KUUDES LUKU.
Kaksi sairasta vaimoa.
Elsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani levolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt kun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla toimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa, että hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi erittäin vilkkaana aikaisin aamulla.
Valoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin akkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista puutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa luojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun viserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä akkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen verran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla vaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan arvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi virsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian rupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas muisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin oli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän vapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona ja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.
"Onko se mamselin uusi neiti?" kuului ääni puutarhasta.
Elsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä puhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos katsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan alle.
"Hyvää huomenta!" sanoi nainen.
Elsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle ihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.
"Jumala antakoon! emäntä", vastasi hän.
Emäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.