Elsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.
"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden aikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut raastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö talon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?"
Elsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren tippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi suunsa:
"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa avusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on ero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi sillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja hankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan meitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin olivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa."
"Hiiretkö? Kuinka sanoi?" sanoi Munkkiniemen rouva.
"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!"
"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan, sillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä asiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi. Minä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?
"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia", vastasi Elsa.
"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun syyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt toista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika palveluksestani tänäpäivänä."
"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!"