"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.
Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.
"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla huomannut."
"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.
"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi minuakin!"
"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin lapsille annettiin."
"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"
"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.
"Olisi se hyvä, — vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.
Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.