Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle istumaan.
Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi; suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa venheessä.
Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista venhematkoista.
Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.
Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.
"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen rouva.
"Ei milloinkaan!" vastasi herra.
"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä
Helsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.
"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.
"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.