"Tässä on hyvä; sen parempaa ei köyhän poika tarvitse. Minä koetan opetella suutariksi, eikö tuota silläkin eläne."
"Elää kait", sanoi Elsa ja läksi pois.
Kotiin tultuansa kertoi Elsa mamselille:
"Matti on Haneliuksella suutarin opissa."
"Herranen aika! suutarin opissa", sanoi ihmeissään mamseli. "Eipä ruvenneet pitämään poikaa muuta kuin silmän pilkkeeksi."
"Emäntä ja lapset ovat olleet niin pahat."
"Vai niin, no, kyllä sen jo senkin emännän näki päällekin päin, ett'ei hän ole orpolasten hoitaja."
Muutamia päiviä ennen joulua läksivät herrat maalle vanhempiensa luo, vaan tuo hiljainen rovastin poika ei mennyt. Hän jäi yli pyhien kaupunkiin, ja sanoi odottavansa isäänsä kaupunkiin kohta pyhien jälkeen.
Kun ylioppilaat läksivät, antoivat he passarillensa juomarahaa, ja Elsalle keräytyi rahaa aikalailla kumminkin itse mielestänsä, vaikka toiset eivät vielä sellaisia summia suuressa arvossa pitäneet. Tuo ennen mainittu maisteri, joka ei poiskaan lähtenyt, ei juomarahaakaan antanut, sillä hän sanoi ei hänellä rahaa olevan ennenkuin isänsä tulisi.
Kun joulu kaikkine lahjoineen ja iloineen oli ohi, tuli eräänä iltana, kun kaikki oli erittäin rauhallista mamselin asunnossa, pihalle ajaen jonnin joutavalla hevosluuskalla ja vanhalla reellä, vanhanpuoleinen lihava herrasmies. Miehellä oli mustalla veralla päällystetty turkki ja päässä karvalakki; jaloissa oli suuret karvasaappaat. Vieras antoi hevoselleen heiniä ja alkoi sitten astuskella yläkertaan. Hän löysi ainoastansa kyökin ovelta avaimen ja astui kyökkiin.