Munkkiniemen rouva seisoi sisarensa edessä hyvin ryhdikkäänä.
"Tässäkö me seisomme kylmässä porstuassa?" kysyi rouva.
"Tässä me nyt seisomme, että pakkanen hiukan jäähdyttää liikaa intoasi toisen omaan, sillä tietääkseni olet saanut perintösi niinkuin minäkin, ja varakkaan miehen, ett'ei sinun lapsesi köyhyyden tähden puutteesen joudu, jos eivät oman kunnottomuutensa tähden ajan varrella."
"Kylmä mulle tässä tulee. Tiedä se, että olen istunut reessä ja nyt pidät sinä minua kylmässä porstuassa."
"Niin, se sopii hyvin, kun minä olen rovastin tytär, että vihdoinkin tulen ruustinnaksi."
"Kuules, Eveliina, sinä olet ihan viime aikoina tullut niin kovin kummalliseksi. Sinun elämäsi oli hiljaista ja rauhallista, kuin kyyhkysellä pesässään, mutta sinä olet tuon hiljaisuuden heittänyt; sinä olet siipesi levittänyt ja ruvennut puuhaamaan, kuin sellainen, joka ei muuten elä."
"Jaa, minä opettelen emännäksi."
"Mistäs sitä tiesit ruveta opettelemaan, hyvä Eveliina?"
"Se tuli itsestään, se aavisti."
"Laske minut edes kyökkiin! Totta se on, että vilustaa minua."