Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen? Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama, minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet. Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni. Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä lopultakin oli joku merkitys.
Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.
Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle luola-aukolle.
Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut. "Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä askelta."
Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen tehnyt. Sanoin sen Pentille.
Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta, kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."
Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren, noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.
Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan. Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta — poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet, mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla kivellä.
Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut? En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin — vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän, edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta. Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman Musta Koira jo ollut sitä vienyt.
Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua, mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.