Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.
Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta. Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän selvät.
Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle. Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa, mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen. Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten, ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.
Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme vain muutaman.
V.
Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.
Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.
— Minne menette? huusi Pentti.
— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.