— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?
— Aijomme, mutta silloin toista tietä.
Lyyli hämmästyi. "Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?"
Olin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani hiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta en ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia alas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän oli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.
Kuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin hiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.
Oliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?
Se oli hyvinkin suuri mahdollisuus.
Onni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.
Nousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän ei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä rappusta joka askeleella.
— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.