Niinpä nouskame kerran, me vartio maan, me vankat, me vapaat, me nuoret, pikku pyyteet me heitämme heikoille vaan, sillä kotkien koti on vuoret.
Niinpä nouskame juhlahan sunnuntain, suvitaivahan hiljaisuuteen, maan povesta me nouskame ponnahtain kuin kukkaset kesähän uuteen.
Ja kohtapa korpi se toukoa tois, kävis laaksossa laulujen taika — se nousu mun kansani nousua ois, ois Suomeni sankari-aika.
Matti Myöhänen Gladstonen haudalla.
Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet, seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet, jonka alla untaan uinuu vuosisadan sankari, heikon turva, pöyhkän pelko, aatteen urho ankarin.
Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut, omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut; liian kauvan olikin jo peijaat suuret kestäneet, ihanteilla ikuisilla arkitöitä estäneet.
Kansat tarttui toimihinsa. Arki kulki kulkuaan. Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan. Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi, siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.
Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa, siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa, siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei — siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään, hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään, liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa, mesikielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.
Silloin kaukaa pohjan päältä haaksi merta halkoilee, kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee, juoksee kautta Juutinrauman, suuntaa saareen Brittien, astuu rantaan aimo ukko, maalle Matti Myöhänen.