Kuuta kaksi matkaa tätä miettinyt ol' mielessään, kunnes sai hän lähteneeksi kesken kesäkiireitään, tahtoi hänkin, vaikka myöhään, päästä urhon peijaisiin, josta suuret Suomen lehdet kertoi kaunihisti niin.
"Taisin vähän myöhästyä", tuumi ukko tultuaan, "mut ois mulla muassani pieni seppel Suomenmaan, senpä sulle Suomen immet valkosormin solmivat; seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat.
Terve sulle tervashonka, terve saaren suora puu! sua muistellessa taasen murheet pienet unhottuu, unhottuvat kotihuolet enkä muista muuta kuin sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.
Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen, uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen, uskoi että pienellekin kaikuu käsky Jumalan: kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!
Pieni vain on pienen onni. Hälle on se suuri vaan, sit' ei vaihda orjan silkkiin eikä kultaan, kunniaan, vapaus se köyhällekin kultaa kallihimpi on, siitä taistella hän tahtoo viime hengenvetohon.
Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee, vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee, vapahasti lintu laulaa, ruoho kasvaa, lehto soi — ihminenkö yksin ilman vapautta kasvaa voi?
Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme, siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me. Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin, tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laakerivöin."
Näin se puhui Suomen Matti, puhui rinnan pohjastaan. Kaunihisti urhon haudan kaarsi seppel Suomenmaan. Seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat, jotka kestää kauvan, kauvan, kun jo ruusut kuihtuvat.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi, siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi, siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa, siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään, hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään, liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa, korpinmielin koikkumassa on jo koko mannermaa.