Lakit päästä laulajat Suomen! Lasit täyteen ja hiljaisuus! Ma pelkään, se kauvemmin kestää kuin uskovi polvi uus.
Hän oli niin hieno ja lämmin, hän oli niin meidän mies. Karl Augustin maljan me juomme. Hän leimuta, lempiä ties.
Nuorten laulu.
Pois alta nyt heikot ja horjuvat, hei, nyt vallat on vaeltamassa, jos kuljeta kultaisin kannuksin ei, punaviitassa, purppurassa.
Te kuulitte: aateli velvoittaa! — me uskomme oppia uutta ja vannomme: nuoruus se velvoittaa, sillä nuoruus on aateluutta.
Niin kauas kuin aurinko aamuinen sen kulkevi sankarisarjat, ja porteilla Pohjolan hallaisen sen heiluvi ratsujen harjat
Joka töllissä henkemme heimoa on — joka kerkässä kevään juuri — mut aateliskirjamme antanut on sinitaivahan taatto suuri.
Hän kirjoitti nuorihin rintoihin tulikirjat ne säihkyvät, soivat, jotka käskevät aateli-aatteihin, töille sankarien salamoivat.
Ja se veri, joka poskilla ruskottaa, joka valmis on vaahtopäihin, sepä toimihin suurihin velvoittaa, eturintahan, riehusäihin.
Se soittavi ilmoja soutamahan pois arkihuolien alta, se vaativi kaikkea katsomahan yli kuohujen, korkealta.