Pesänsä on peipollakin, kontiollakin kotonsa — ihminenkö ilman oisi?
On armas päänalainen, sija muita sirkeämpi, jalan neljän juoksevilla, siiven kahden kantamilla — ihminenkö ilman jäisi?
Pois meni merehen päivä päivätyönsä tehtyänsä; lehtohon levähti tuuli päivän pitkän tuultuansa; lintu pään pesähän laski virren pitkän veettyänsä. Ihminenkö yksin yössä kulkisi koditta kurja, kuikerrellen, kaikerrellen?
Hyvä on maata maaperässä oman lieden lämpimällä, vilut on patjat pehmeätkin vilun vierahan tuvassa. Kaunis on löyly katkuinenki oman saunan orren alla; kylmä on kyläinen kylpy, vaikka haudot hajuvesillä.
Jo se on pätevä poika, joll' on tyttö mielitietty; toki se toista on uhempi, kell' on kihlat kihlattuna; vasta sen mieheksi sanoisin, joka toi tytön omansa oman lautsan laulajaksi, oman ikkunan iloksi.
Lauloi lintunen lehossa, helskytteli hietarinta: Lauha on laulella emosen oman kääryn kätkyellä, hyvä on lapsen nauratella oman karsinan olilla. Ei ole tuvassa tuiskijata, sanan vihaisen viskojata naurun pitkän naurannalta. Iso on tuvassa itse, veli veistolastusilla, nepä suuta suihkoavat, hyrähtävät sanan hyväisen.
Kukkuipa käkeä kaksi kahen puolen kirkonaidan: Hyvä on raatajan levätä, unta nähdä työ-urohon! Pyhä on työmiehen perintö oman kuusen kuuluvilla; vieno on Jumalan vilja oman aatran ohramaasta; kulut kulta, haihtui helmet, hävis rikkahan hopeat, ei kulu isän opetus, joka on peltohon penätty ja vaottu vainiohon.
Näitä ne isät opetti, näin ne peltohon penäsi, kynti kirjat auran kynsin, vakoili sanat vakaiset: Oma tupa oma lupa, oma pelto oma perintö.
3. Kaiu, kaiu kansan ääni!
Kauvan, kauvan koditonna olet vieno vierinyt, Suomi armas, Suomi suuri — katso, kotis nousee nyt! Katso, kuinka kansa nousee, kuinka lapses heräjää, kuinka nuoret, vanhat, kaikki työhön kilvan kiirehtää.