Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan, olkohon niinkuin kunnahan lähde, vuoresta tullut, vuoresta viepä, kantava laaksohon kauneuttaan.
Olkohon taiteemme niinkuin taivas, siintävä, soiluva, tähtinen, sees. Olkohon niinkuin nouseva päivä metsien päällä, järvien päällä, kun sinä kaiutat kantelees.
Humise Suomeni taiteen tammi, läiky Väinämön laulun vuo, siintäös taivas, nouskosi päivä, että sen riemulla kuulevi kansat, riemulla kuulee ja rientävi luo.
Me kasvamme.
Me kasvamme kansana, nuorina. Me nousemme Suomen vuorina. Me peitämme kukkasin kummut ja haat, me kylvämme vehreiksi Väinölän maat, tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta. Me laulamme maasta suuresta. Me nostamme kansamme kunniaan, yön valtoja vastahan taistelemaan, ja peittävä ei petos, saasta ole laaksoja laulujen maan.
Me voitamme virsin ja kantelein, me kiistaamme taiteen tanterein. Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin, me seisomme vastassa seppelepäin, me aitaamme aatteiden kaiteen tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan. Meit' tenhota ei saa ansat maan, ei kullat, ei valtojen vaunut nuo, mut meille vain taivas on siintävä tuo, min kiitosta kiuruset veisaa, jonk' armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan. Meill' on tämä ranta täällä vaan. Jos me emme tääll' ylös katsone vain, jos me emme toistamme tukene ain, me sorrumme niinkuin santa alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä. Miks riidellä oraan lyhteistä? Vain toukojen, toivojen aika on tää. Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää? Mut sortua saa ne ei soraan, joka riitojen riehusta jää.