Siis kylki kylkehen kiini vaan! Ei meill' ole maljat viinimaan, mut seiskame näin, sotatorvi kun soi, niin kauniisti kansamme riemua voi myös kuohua Kalevan kaljat Ole siunattu, Suomeni oi!
Kotikansalleni.
Niin sinne mun mieleni palaa pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin siellä mun aatteeni kulkee kuink' kaukana itse ma kuljenkaan. Siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain ja siellä mun maammoni makaa.
Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan, siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.
Isät harmajat muistoja haastaa, mut Pohjolan valta on vastaisuus ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.
Pian meitä se taistohon kutsuu. Isän perinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi tuomme, joka torpallen tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."
Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen siinä muistatte tapaa vainen, koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."
Kansa kalliolla.
Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni on vaan tyyni työ; mut ennen pettuleivän syö se omalt' uutispelloltaan kuin vehnää vierahan.