Tään kansan juuret syvät on kuin kallion. Sill' on vaan yksi, yksi maa. Tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo Pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvi-öissä taistelee tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa vakivoimalla, — mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.
Myö kalliista henkesi.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine, yli vuorien ylhien käyköhön ties, missä kukkivi kunnia, maine. Kas, kotkat ne luotihin vuorien teille ja vuorien ruusut ne kukkivi meille! Myö kalliista henkesi, nuori mies, pian laantuvi elämän laine.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii, vain orjalle kova on kohtalon ies, kukin ikeensä itse laatii. Ja vaikkapa vihdoin sa sortuisitkin, niin kaatuos kalpojen kärkiä pitkin! Myö kalliista henkesi, nuori mies, sua murheet jos taistohon vaatii.
Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy, vain kerran se liekkivi rintasi lies, vain keväällä lähteet ne läilyy. Niin, kuolema kyllä se voittavi kerta, mut totta täss' ensin on vuotava verta! Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuoleman kalpa häilyy!
Uuden vuoden iltana v. 1898.
Jo impyet sukivat suortuviaan yön istuen peilien eessä ja vuottavat vaan, uus vuosi kons' ajavi orhillaan ja millainen mies on reessä.