Taas kirkonkellot kaikuu kaikkialla ja kuuset palaa ja siskot yhtyvät kuusten alla. Nyt juhla maassa on, nyt lepää kansa ja tinakauhoin jo lapset valaa, mit' tuova vuosi on tullessansa.
Ne valavat onnea vanhemmille, ne uskovat uutta vuotta, ja lasten leikkiä, katsomahan myös vanhat ne siirtyvät suotta: Kas, linnoja, torneja korkeita, tinakeihästä, kilpeä, miekkaa, kas, tuossahan laiva jo laineita käy, tääll' orhi jo polkevi hiekkaa.
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.
Pienin lapsi kehdossaan uinuu unta ihanaa, äitikulta kurkistaa, viittaa isää katsomaan, isä hymyy, äiti myös. Lapsi, lauha olkoon yös! Ensi uunna-vuonasi ollos kahta vankempi!
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla. On nuoret vaiti ja vanhat heikot ja kaikkialla, oi veikot, veikot, vain tarmon puutetta, taantumusta.
Kun paras poljetaan ja tuhmuus ilkkuu ja Väinön kansa kun hehkuu pyyteistään, ei innostansa, kun veitset, kahvelit maassa kiikkuu ja ruostuu miekat — niin mistä laulaisi lauluniekat?
Oi, Suomen immet, uottakaa te itsellenne miestä, mi voisi maata vallita ja pikku riidat piestä, jost' oisi miestä maallekin ja Suomellensa suurta — oi, Suomen immet, uottakaa te miestä Väinön juurta!
Oi, Suomen äidit, soutakaa te meille sodan lasta, niin ylvästä, niin ylpeää, niin nuorta, voimakasta, mi säilän terän tempoais ja nuorten lipun nostais — oi, Suomen äidit, soutakaa te lasta, joka kostais!
Oi, Suomen lapset, valakaa te vanhemmille usko, se usko, että uusi vuos on aina onnen rusko, ett' aina aamu päivän tuo ja päättyy tuska kerran — oi, Suomen lapset, valakaa te meihin voima Herran!
Mut maa on synkkä ja yö on musta, ei kangastusta, ei valon välkettä taivahalla.