Helsinki sumussa.
Sumu Suomenlahden päältä hiipii, peittää kaupungin ja kadut, kirkot, ilma myrkyllinen maata myöten kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee, kansa astuu katuvieriänsä astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: tullut turman on ja taudin aika.
Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, rintaa outo paino ahdistaapi, usmaan uppos Nikolain jo kirkko, sumu Säätytalon ukset sulki, harja uljas Ritarhuoneen peittyi. Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää sekä Suomen pankki paikoillaan on,
Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä patsas seisoo Aleksander toisen, seisoo sumun kesken keisar'vainaa kansan lempimänä, kaipaamana. Katso, oikeuden jalopeuran silmä kirkas sumun halki säihkyy, vielä leyhyy rauhan palmulehvä, lyyra helkkää sekä sirppi suihkii — kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.
Kansa astuu katuvieriänsä, astuu toivoen ja toivein kuiskii.
Silloin torin halki askel kaikuu, askel marssivaisen asejoukon, tyyni, säännöllinen, raudanraskas, huudetaan: Smirnaa! ja takit harmaat hetken häilahtää ja sumuun häipyy — sitten kaikki taas on ennallansa.
Kansa äänetönnä tuijottaapi, peittyy patsas Aleksander toisen,
17/2 99.
Äl' horju suora Suomen mies!
Äl' horju suora Suomen mies isäisi polulta, on karvas kantaa orjan ies ja ruoska katkera.