Koska saan minä nähdä Suomeni tään yheks, suureksi yhdistäyvän? Koska uskonsa voimalla nuorten mä nään ajan aaltoja astuen käyvän? Koska nään minä nousevan kansani rinnan, lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan, koska nään minä saapuvan sankarin sen, josta unta mä uinailen?

Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan, niin häntä, häntä mä uotin, ja unelmat muut jos ne murtui vaan, niin häneen, häneen mä luotin, olen uottanut häntä mä päivää ja yötä ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä, mut häntä mä uskon ja uinailen ja lakkaa laulamast' en.

Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy, yhä kaikki on ennallansa. Yhä ei minun unteni urhoa näy ja mieroa kerjää kansa. Missä viivyt sä mies? Vai oisko se unta, vai oisko se mennehen talvista lunta, kun uskon ma Suomeni suuruuteen ja sen kuntohon, kantelehen?

Ei, ei! Mulla on joku rinnassani, siell' on eräs ääni, mi puhuu se uni ett'ei ole unta ain, vaan kerran se huutaa ja huhuu, minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa, minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa, näen silmissä nuorten sen liekehtivän: Hän on saapuva, sankari hän!

Hänen nimens' on päivä ja kansan koi ja hän Suomemme suureksi nostaa; hän maammonsa mahlat palkita voi ja taattonsa kohlut kostaa. Hän saapuva on kuni Väinämö uusi ja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi ja Vellamon neiet ja metsä ja maa, yli aaltojen, aikojen taa.

Mitä meistä! Me kaikki soitamme vain kannelta katajaista. Se taide, joka ei hymyile, se ei ole taivahaista. Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee, hän riemuten elää ja riemuten kuolee, häntä kantavi kämmenin kansa ja maa, hän kukkia antaa ja saa.

Tämä aika on aikoja etsinnän ja aikoja valmistuksen, mut suurena silloin kuin saapuvi hän lyö aika sen lupauksen, jonk' antoi meille jo taivahan Herra, kun tänne hän kansamme johdatti kerran läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien, tuhatjärvien rannoillen.

Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee tämä maa ja sen musta multa! Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee joka pellolta perkatulta! Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret ja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret ja vierivät virrat ja vehreä maa — oi, nähkätte syntymämaa!

Se kansa, mi tänne ohjattiin, se ei ole hukkahan luotu; se kansa luotu on suurempiin, kelle kerran on maa tämä suotu; se luotihin kansaksi kantelon, laulun, ja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun, ja kansaksi nousevan taitehen sen, jonka kuulemme kuiskehen.

Vuossata on jällehen vierähtänyt ja meriltä uusilta tuulee. Käy ajassa uusia aatteita nyt, ja kellä on korvat, se kuulee, se kuulevi puissa mahlojen juoksun, se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun, mi kevättä kertoo ja ennustaa — oi, kuuntele syntymämaa!