Näin kansamme miehuus se kuoleutuu — oi suuri, oi suuri on Molokin suu!
Ja rannoilla vaimojen valitus soi — mut taivaalla uusi jo koittavi koi.
Kansamme voima, kansamme mahla, näin sodan uuniinko uhrattais? Tai vahan merkit, kuuhuen taiat, meiltäkö mehumme ahmia sais? Ei, tämä kansa on nuori ja norja, kuolla ei tahdo, kun elää se voi, ei olla herra ja ei olla orja, vapaa se olla vain tahtovi, oi!
Ja huudot ne kulkee ja huudot ne käy, mut vielä ei vapauden päiveä näy.
Yhä Molokin yössä on kansa ja maa — ja murhe se murtavi Foinikiaa.
10/4 99.
Mietelmiä.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaan kantta kaartaa. Me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu ellös herää ensinkään. Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös hento herääkään.
Kukka uinuu umpussaan. Nuku kukka, nuku vaan, nuku, nuku, nuori kevät, ellös pyri kesähän. Suven aika lyhyt on. Syys on kylmä, armoton. Kevähäll' on kaunis tuoksu — miksi pyrit kesähän?