Äiti on kuollut, lapset leipeä anelee, sammui töllistä lämmin liesi, hongat raskaasti humisee.
Tyhjä on tölli, lapset katsovat lattiaan: Tänne jäädäkö, vaiko mennä kauvas korpehen kuolemaan?
Ulvovi hukka, tähdet kirkkaasti kimmeltää. EIlös katsele kaunis tähti ihmis-erämaan elämää!
Elämä on synkkä, saati lapselle torpparin; rikas vannoo ja rikas pettää, viepi viimeisen rovonkin.
Tuima on tuuli, hovinherra vei viljat, puut. Äiti kylmähän kuoli äsken, jätti jälkeensä tyhjät suut.
Loppui jo leikki, lapset toistansa katselee, lapset päivässä enemp' oppii kuin ennen vuotehen kymmeneen.
Syntysanat.
[Lausuttu ensi kerran Suomen Kaunokirjailijaliiton perustavassa kokouksessa 10 p. lokak. 1897.]
Me tiedämme, miksi me yhdyttiin, kädet liittohon vankkaan luotiin, me tiedämme, miksi me riemuittiin, miks huuto se raikkaasti raikui niin, kun juhlamme maljoa juotiin.
Me tiedämme, mikä se yhtehen nyt tuonut on vanhat ja nuoret, mitä kertovat keijuset toiveiden, me tiedämme voimamme, tunnemme sen ja seisomme niinkuin vuoret.