Mut sydän jos kellä se sylkähtäis punan nostaen poskipäille ja kyynel jos silmähän vierähtäis ja vieras sen näkis ja kysähtäis, me vakaasti vastaamme näille:
Me tahdoimme koota tarmomme, kevätvoimamme yhtehen kerran, ja ennen taistoa tahdoimme me laskea, kuinka on laaja se ja miehiä minkä on verran.
Me tahdoimme kuulla kaikuvan oman kielemme korkealla, Suomen toukohon, toivohon luotettavan, Suomen voimasta viljoa vuotettavan, johon pysty ei harmaja halla.
Me olemme lapsia oman maan ja kansamme kallihin juurta, se meitä on heijannut helmassaan, sen luotamme päivähän valkenevaan, me uskomme Suomea suurta.
Me uskomme Suomemme suuruuteen yli maiden ja merten muiden, sen tieteeseen, sen taiteeseen, sen lauluhun, kuntohon, kantelehen ja humuun sen honkapuiden.
Sen uskon sen taistossa sankari ties tulen suihkeena suontensa päissä, sitä laulavi laps, sitä haastavi mies, se on pontemme pohja ja leimumme lies, se on voimamme vastasäissä.
Niin, veikkoset, sepä se yhtehen nyt tuonut on vanhat ja nuoret, sitä kertovat keijuset toiveiden, me tiedämme voimamme, tunnemme sen ja seisomme niinkuin vuoret.
Henrik Ibsen.
20.3.1828-20.3.1898.
Aina kun häntä mä aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.