Ja vuori hän onkin, hän sankari on — ja niitä on Norjassa monta — mut yhtään ei niin ylpeää, niin vankkaa, vaappumatonta.
Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld ja katsovi kääpiö-aikaa, ja kansa se kertovi kammoksuin, että vuoressa siinä on taikaa.
Se vuori se heimoa hiisien on, on jättien juurta ja helmaa, se kutsuvi Alppeja kummikseen ja serkukseen Sulitelmaa.
Ei aina se vanha Dovrefjeld ole ollut jäätä ja lunta. Sen sydän on ollut nuori ja hellä ja sykkinyt suurta unta.
Se tahtonut nousta on taivaaseen, mut pilvihin tuskin pääsi, kun Luoja jo rohkean rankaisi ja lämpimän lumeksi sääsi.
Nyt lumessa seisovi Dovren ukko, on seisonut vuosia monta, niin pitkää, kylmää ja kaameaa, niin yöllistä, ilotonta.
Elä astu veikaten vuoren luo, kun aika on ankara tällä, se puhuvi vaan lumivyöryillä ja ukkosen jylinällä.
Mut välistä, laaksossa lauletaan, kun ilta se hämärtäypi, niin tuolla vanhassa vuoressa niin kummat kuiskehet käypi.
Ja on kuin lapset ne laulaisi, suvituulet tuutisi viljaa, ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld — taas sitten kaikki on hiljaa.
Ja kansa se laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisovi Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.