Vanki.
Viel' onko se ruoho vihreää mun koppini ulkopuolla, oi, vieläkö lainehet sinertää ja vieläkö lintuset visertää kuin ennen, kun lauloin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' onko se elämä ennallaan mun koppini ulkopuolla, viel' onko se elossa onni maan, sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan kuin ennen, kun ajelin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' ovatko nuoret ne nuoria mun koppini ulkopuolla ja vieläkö maass' on vuoria ja tahtooko vielä ne taistella kuin ennen, kun taistelin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Ne vieläkö uskovat, toivovat mun koppini ulkopuolla ja vieläkö elää unelmat ja vieläkö liput ne liehuvat kuin ennen, kun uneksin tuolla? Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa kuin ennen ulkona tuolla? Ja vangin tyrmä se valkeaa ja siintää taivas ja kukkii maa mun koppini sisäpuolla. Ja vangin kantelo kajahtaa.
Soi, helise kantele vapauden, soi heille ulkona tuolla, punat nosta poskihin nuorien, sytä uskoa sankarisydänten unen kaunihin eestä kuolla! — jos kaikki vielä on ennallaan.
Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa mun koppini ulkopuolla? Miks kuule en orhien hirnuntaa? Vai oliko kaikki se unta vaan? Niin aika on vangin kuolla — ja vaieta vangin kanteleen.
Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.
Läksi lintu kotivaaran alta, koivu kaatui lahden rantamalta, jonka alla torpan lapset leikki, jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.