Hän otti selvää pojasta, kuuli tämän erinomaisesta menestyksestä kansakoulussa ja lupasi hänelle kirjoja ja yksityistunteja, jos hänellä oli halu jatkaa lukujaan.
Tietysti pojalla oli.
Kun ei ukko rovastillakaan ollut mitään sitä vastaan, vaan hän päinvastoin väläytti mahdollisuutta pojan kustantamisesta oppikouluunkin, oli asia selvä. Matkaa torpasta pappilaan ei ollut kuin pari kilometriä, jonka poika mielelläänkin hiihti niin uusien ja houkuttavien tulevaisuuden näköalojen hänelle avautuessa.
Luvut kävivät kuin leikillä. Mutta niiden alussa lainaili maisteri hänelle paljon muitakin kirjoja, etupäässä historiallisia, mutta myöskin yhteiskunnallisia ja kansantaloudellisia, kun hän huomasi pojan erikoisen mielenkiinnon niihin. Pitkät keskustelut samoista aineista olivat omiaan tuota mielenkiintoa vielä enemmän syventämään.
Muutenkin kohteli maisteri häntä melkein kuin vertaisenaan. Puhui milloin totta, milloin pilaa hänen kanssaan ja vaikutti siten kaikinpuolin kasvattavasti ja kehittävästi häneen.
Itse hän oli oikein ylpeä oppilaastaan, vei hänet mukanaan kaikkiin kirkonkylän seurapiireihin ja tasoitti silläkin tapaa hänen tietään opin kukkuloille aurankurjesta.
Tuo maisteri oli muuten sangen merkillinen mies.
Aikana, jolloin meillä vain harvat yhteiskunnallisia asioita harrastivat, hän oli niihin kaikella sielullaan ja sydämellään syventynyt, kirjoitteli niistä jo sanomalehtiin ja piti valaisevia esitelmiä Helsingin Työväenyhdistyksessä.
Mitä varsinaiseen sosialistiseen liikkeeseen tuli, ei siitä Suomessa ollut vielä jälkiäkään, jonka takia sitä oli seurattava vain muiden maiden, etupäässä Saksan taloudellisia oloja silmälläpitäen. Mutta torpparikysymys täällä oli, joskaan ei vielä päivänkysymykseksi kärjistyneenä, mutta joka tapauksessa yhteiskunnallisena epäkohtana, josta jo edistysmielisimpien nuorten poliitikkojen parissa keskusteltiin.
Siksi oli maisteri siihen kotkansilmänsä iskenyt ja aikoi tehdä sen sekä tieteelliseksi että sosialipoliittiseksi erikoisalakseen.