Ja sitten hän tahtoi, että lumivalkeat siivet kasvaisivat hänen selkäänsä ja hän leijailisi kautta ilman suoraan jehovan seitsemännen taivaan ihanuuteen.
Hän tahtoi sanalla sanoen oikeata taivasta ja oikeata helvettiä, juuri sellaisia, joiksi juutalaisten jumala ne oli luonut, eikä mitään niiden väärennettyjä, väljähtyneitä ja laimistuneita välimuotoja. Ja hän toivoi, että hän saisi esimaun niistä molemmista jo ennen kuolemaansa.
Kerran oli hänellä punainen päivänsä.
Tykit jyrisivät Viaporissa. Sanottiin, että proletariaatin hetki oli tullut.
Jaana ei sitä uskonut enää. Kuitenkin sykki hänen sydämensä kiivaasti, kun hän kuuli, että Punakaarti oli kutsuttu lippujensa alle.
Hän seisoi varhaisena aamuna Tähtitornin mäellä tiheässä kansanjoukossa. Päivä paistoi päälle peilityynten vetten ja salmien, joiden kahden puolen valkeat savupilvet tuprahtelivat. Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus. Päälinnoituksen temppelien kupoolit kimmelsivät pilvettömän taivaan alla, jonka laelta keskikesän nouseva aurinko säteili ruhtinaallisena yli ystävien ja vihollisten. Silloin tällöin putosi tykinluoti viheriöitsevien saarten väliin, jotka keinuivat kuvastavassa vedessä niinkuin kukitetut laivat taikka pitkät, lehtipurjeiset kirkkoveneet Suomen suurilla järvenselillä. Jokainen luoti, joka upposi ulapalle, pystytti haudalleen huimaavan korkean ja kapean vesipatsaan. Jaanasta oli ensin kuin olisivat lapset käyneet leikkisotaa taikka iloinen talkooväki puhaltanut poskistaan summattoman suuria tupakkakiehkuroita.
Mutta yhtämittainen jyrinä ilmassa täytti pian hänen sielunsa pyhällä vavistuksella. Jumalan lapset siellä kävivät sotaa, kuolon viikatemies siellä teki korjuutaan. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut korkeampien voimien ympäröimänä, vaistomaisesti hän risti kätensä ja rukoili äänettömästi itsekseen: »Isä meidän, joka olet taivaassa.»
Kansanjoukko hänen ympärillään seisoi mykkänä kuin kirkkomäellä. Tämä näky vaikutti heihin kuin jumalanpalvelus. Täytyi olla hyvin hiljaa, ettei häiritsisi sitä.
Mutta illalla muutti maisema luontoaan. Taivas oli pilvessä, teräsharmaat aallot löivät raskaasti rantamiin. Oli ilmestynyt ulapalle suuria sotalaivoja, joiden sivut välkkyivät väkevässä, sinertävässä valossa, jyristen ja salamoiden synkän pilven alta kohti kapinoitsevaa linnoitusta. Silloin loimottivat myös Jaanan silmät Tähtitornin mäellä. Ahnaasti, suu puoli-avoinna ja sieraimet levällään hän tuijotti tuohon häikäisevään valoviivaan, sininen tuli tunki hänen aivoihinsa ja oli kuin olisivat aavat aallot ja pitkät pilvenrannat yhtyneet hänen ylitsensä suureksi, kumisevaksi tyhjyydeksi, jossa pimeys oli syvyyden päällä, mutta jumalan henki jyrisi autioiden vetten päältä: »Tulkoon valkeus.»
Mutta valkeus ei tullutkaan.