Sanottiin seuraavana päivänä, että kapina oli kukistettu. Sitäkään ei Jaana uskonut enää. Hän eli yhtämittaisessa haltioitumisen tilassa eikä tiennyt enää itsekään, mikä hänen mielestään oli mahdollista, mikä mahdotonta.
Sinä päivänä hän kuitenkin puki itsensä mustiin. Illalla hän istui yksin kotonaan ja luki raamattua. Hänen eteensä sattui ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudes luku.
»Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä
ja siittivät tyttäriä;
niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat emänniksensä kaikesta kuin he valitsivat.
Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhtelemaan ihmistä (sanan kautta) iankaikkisesti, sillä hän on liha; sentähden olkoon hänelle aikaa sata ja kaksikymmentä ajastaikaa. Siihen aikaan olivat sankarit maan päällä; ja myös sitte kuin Jumalan pojat makasivat ihmisten tytärten kanssa ja he olivat siittäneet heille lapsia: nämä olivat valtiaat, ne muinen kuuluisat miehet.»———
Jaanan silmät loistivat kummallisesti.
Miksi ei ollut enää se aika? Miksi eivät Jumalan pojat enää tulleet ihmisten tytärten luo?
Hän sulki kirjan ja rupesi hitaasti riisuutumaan. Mutta hänen poskensa hehkuivat hekkumallisella punalla ja hänen sydänalaansa viilsi niinkuin olisi tulinen rauta ratkonut hänen sisälmyksiään.
Jaanan asunto oli tähän aikaan eräässä laitakaupungin talon matalakattoisessa vinttikerroksessa.
Huonekaluston muodosti pääasiallisesti sänky, mutta se olikin sitä tilavampi, mahtavampi ja silmiinpistävämpi. Sängyn vastakkaisella seinällä oli suuri peili, jonka edessä hänen oli tapana iltatoalettinsa suorittaa.