Tällä kertaa hän teki sen tavallista perinpohjaisemmin.
Vaatekappale vaatekappaleelta paljastui hänen valkea, synnillinen ihonsa, kunnes hän seisoi kokonaan alastomana. Hän peilaili itseään, kääntelihe, keikisteli, ojensi käsivartensa ilmaan, hymyili, ihastelihe ja astui askeleen eteenpäin. Taas hän astui toisen taaksepäin, pani käsivartensa niskaan, keinutteli lanteitaan, punnitsi rintojaan ja huomasi ne täysipainoisiksi. Hetki hetken perästä kului eikä Jaana muistanut levolle menoaan.
Huone valkeni vähitellen. Nouseva aurinko, jonka kultaiset säteet sattuivat tähänkin tomuiseen vinnin-ikkunaan, tapasi hänet vielä seisomasta kuvastimensa edessä ja omaa aistillista kauneuttaan imehtimästä.
38.
Seuraavana päivänä hän pukeutui jälleen punaiseen.
Hän seisoi erään torin varrella ja näki väkijoukon estävän raitiotie-vaunun kulkemasta. Hän näki kunnallisen suojakaartin marssivan esiin aseet kädessä, kivien lentelevän, revolverien paukkuvan ja punakaartilaisten vastaavan tuleen.
Äkkiä huudettiin jostakin:
—Pois tieltä!
Jaana kurotti ahnaasti kaulaansa katukäytävältä. Hän näki syöksyvän esiin kymmenkunnan kivääreillä varustettua miestä, pysähtyvän, tähtäävän ja laukaisevan. Eräitä kunnalliskaartilaisia kaatui. Kansa puhkesi riemuhuutoihin.
—Pois tieltä! Meidän pojat ampuu.