Jaanakin huusi muiden mukana. Hän tuskin huomasi sitä itse. Hänen sieraimensa olivat laajentuneet huppeloivan hurmeen hajusta, maassa makaavien ruumiiden näky tenhosi hänen silmiään. Hän unohti, missä hän oli ja kuka hän oli, hän kuuli vain ympärillään paukkuvat laukaukset ja ymmärsi, että tässä tehtiin kuolemaa, että proletariaatin päivä oli koittanut ja tullut koston hetki veripurppurainen.
Uusi yhteislaukaus. Lisää kaatuneita ja haavoitettuja.
Kunnalliskaarti hajosi. Kiväärimiehet tekivät kokokäännöksen ja katosivat.
Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut.
Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää tätä. Koko tapaus oli hänestä niin järjetön, niin typerä, niin mielenvikainen, ettei sille ollut vertaa kansojen historiassa. Taistelivatko nyt Suomen kansalaiset keskenään? Nyt kun kaikki kerran oli saavutettu? Nyt kun Suomi oli saanut takaisin lainalaisen vapautensa ja ikivanhan itsenäisyytensä? Miksi nyt juuri panna kaikki alttiiksi? Miksi nyt juuri sekoittua Venäjän valtakunnan keskinäisiin kapinakysymyksiin? Eivätkö nuo ihmiset tienneet, että hallituksen sotajoukot olivat voittaneet ja että kaksipäinen kotkalippu jälleen liehui Viaporissa? Tahtoivatko he vartavasten valmistaa Venäjän armeijoille tilaisuuden tunkeutua rautaisena kiilana Suomen vasta toipuvaan yhteiskuntaruumiiseen?
Äkkiä hänen silmänsä pimenivät. Hänen sydäntään vihlaisi niin, että hänen täytyi nopeasti painaa sitä kädellään.
Hän näki jotakin kuulumatonta.
Ruumiita hän oli nähnyt ennen, laukauksia hän oli kuullut ennen, seisonut sodassa hän oli ja katsonut silmiin kuolemaa. Mutta nyt näki hän jotakin, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt eikä edes unissaan voinut uskoa mahdolliseksi.
Hän näki nuoren, pitkä-palmikkoisen naisen hyppelevän kadulla ja potkivan kuolleita, maassa makaavia kunnalliskaartilaisia kasvoihin.
Se oli Jaana. Hän ei ollut voinut hillitä itseään enempää. Hän oli hullaantunut veren ja ruudin hajusta, koston hekkuma oli hänet haltioittanut, hän hyppeli, hän tanssi höyryävien ruumiiden kesken ja potki niitä kasvoihin, rintaan, kaikkialle, huutaen, huitoen, leimuten kuin lieska punaisessa puvussaan.