Jaana jäi neuvottomana keittiöön. Missä hänen vaatteensa olivat? Eihän hän miten voinut tässä pyhäkoltussa lähteä pitkin katuja juoksemaan.
Hän ei voinut muuta kuin istua nöyrästi jälleen halko-arkun kannelle odottamaan. Kaksikymmenmarkkastaan hän yhä puristi lujasti oikeassa kourassaan. Hyvä toki, ettei rouva ollut huomannut sitä ja ottanut sitä pois häneltä.
Hän oli nyt jo niin paljon viisastunut, että hän tiesi rahan kelpaavan tässä kaupungissa.
Ympäriltä huoneista kuului loilotusta ja pianonsoittoa. Nähtävästi ne nuoret herrat eivät vielä olleet lähteneet.
—Ka, etkö sinä vielä ole mennyt?
Rouva ilmestyi keittiöön tarjotin kädessään.
—Enhän minä miten. Kun saisin ne omat ryökkyni…
—Ei niitä nyt kuka kerkiä sinulle hakemaan.
Jaana sai odottaa aamuhämäriin. Silloin ilmestyi rouva äkkiä hänen eteensä ja löi lattialle vaatekimpun.
—Siinä on röökinän vaatteet.