—Teidän velvollisuutenne on olla vaiti.
—Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen käsivarteensa.
Vanha herra oikasi itsensä.
—Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut, oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa.
Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.
—Herra kenraali, hän änkytti, herra kenraali, tässä on erehdys, suokaa anteeksi, erehdys…
Hän peräytyi yhä enemmän, oikea käsi ohimolla ja hävisi näkyvistä.
Jaana oli mennyt tainnoksiin. Salapoliisien täytyi kantaa hänet kadulta poliisikamariin.
Parooni seisoi vähän matkan päässä ja mietti, menisikö hän sisälle. Hän näki, miten Jaanan pitkä palmikko lakaisi katukäytävätä.
—Roistot! sanoi parooni itsekseen.