Monta kovaa matkalla koettuaan oli mummo poikineen vihdoin saapunut tuohon kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Usko jumalaan oli Miina Rönnyltä horjahtanut. Hän oli turvannut raadollisiin ihmisiin. Siten hän tosin oli säilyttänyt sekä omansa että poikansa hengen, mutta kuitenkin oli Herran rangaistus heidät yllättänyt.
Ei ollut kestänyt jylhän korven poika edes sen koruttoman ja yksinkertaisen viljelyksen kosketusta, joka oli kohdannut häntä täällä pikkukaupungin vaatimattomilla ja vanhanaikaisilla kaduilla. Hän oli poikennut pois hyveen tieltä ja yhtynyt huonoihin ystäviin.
Ensin hän sai julkisen selkäsaunan raatihuoneen rappusilla. Sitten tuomittiin hänet linnaan väärästä valasta ja varastetun tavaran salaamisesta.
Ne olivat olleet kovia aikoja Miina Rönnylle, joka oli monet vetreät vedet maailman pahennusten tähden vuodattanut. Ei hän poikaansa syyttänyt. Itseään hän syytti ja omaa onnetonta harha-askeltaan, että hän oli hyljännyt isiensä ja äitiensä armaat ahot ja lähtenyt mieron pettävää leipää pyytelemään.
Hän oli silloin huolehtinut enemmän ajallista kuin iankaikkista onneaan. Siksi oli vanhurskas jumala taivaassa nyt rangaissut häntä, sallien hänen tulla poikineen suureen herjaan ja häpeään.
Miksi ei Miina Rönty ollut kuollut paikalleen, kuten oli tapa korven asukkaiden? Eikö olisi se ollut parempi Iikallekin? Juurettomia puita he olivat, joita kaikki tuulet ajelivat.
Paljon ei oltu puhuttu sinä kesä-iltana, jolloin Iikka vankilasta palasi ja äitinsä matalaan majaan kaupunginlaidassa ilmestyi. Vaieten oli Miina Rönty pannut pöydälle vellikupin ja ohraleivän puolikkaan. Eikä Iikkakaan ollut tiennyt, mitä sanoisi.
Mutta jo seuraavana aamuna oli äiti varovasti ruvennut hänen ja Iikan yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan. Ei saanut epätoivoon antautua. Täytyi taistella, pyrkiä ja ponnistaa. Tottahan piti löytyä joku pelastuksen tie vaivaiselle syntiselle ihmiselle, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt oli.
Se heillä heti oli ollut selvillä, että heidän oli muutettava pois koko tästä pahasta kaupungista, jossa kaikki tunsivat heidän tarinansa ja jossa kuka hyvänsä voisi heitä sormella osoittaa. Täällä ei Iikka kuitenkaan työtä saisi.