Syyllinen oli se ilkeän näköinen mies, jonka Jaana oli nähnyt juttelevan kadulla hänen oman aiotun sirkuskavaljeerinsa kanssa. Yön hän oli saanut maata kivisellä lattialla.
Ruokarouva sääli ja surkutteli Jaanaa, mutta kielsi häntä kenellekään asiasta kertomasta. Ei se kuitenkaan auttaisi mitään. Poliisilaitokseen ei nykyään lain koura ulottunut. Ne saivat tehdä siellä mitä tahansa.
—Minä menen järveen, nyyhki Jaana.
Ruokarouva lohdutteli häntä. Hirveä häväistys oli tapahtunut. Mutta eihän elämä silti ollut lopussa Jaanalta. Hänellä oli koti, hänellä oli isä ja äiti. Sitäpaitsi sulhanen hänellä oli.
Nyt itki Jaana entistä enemmän.
—En minä enää koskaan voi kotipuoleen mennä, hän uikutti, enkä Heikin silmien eteen.
Hän lupasi yhä lopettaa päivänsä. Ruokarouvan täytyi ruveta hänelle jo oikein ankaraksi. Luuliko Jaana yksin kärsivänsä? Koko isänmaa kärsi hänen kerallaan. Jokainen tuli jollakin tavalla tekemisiin laittoman esivallan kanssa. Jaanan oli tosin käynyt pahemmin kuin monen muun. Mutta hänen täytyi muistaa, että hän ei ollut yksin. Suomessa oli lähes kolme miljoonaa yhtä onnetonta kansalaista.
—Ei ole ketään niin onnetonta kuin minä, voihki Jaana.
Kuitenkin hän kuunteli, mitä toinen puhui. Ruokarouva lateli hänen eteensä, mitä tiesi, esivallan ja virkakuntien väärinkäytöksistä. Oikeuden turvaa ei ollut missään. Kaikkialla vallitsi sama sorto, vääryys ja mielivalta.
Jaana ei paljon ruokarouvan puheesta ymmärtänyt. Hän käsitti ainoastaan, ettei hän voinut vedota kehenkään suuressa onnettomuudessaan. Eikö koko esivalta virkamiehineen seisonut niinkuin muuri häntä vastaan?