—Kaikki herrat ovat konnia ja pahantekijöitä, hän huusi.
Ruokarouvan täytyi nyt tiukasti nuhdella häntä. Kuinka Jaana voi niin sekoittaa käsitteet? Jaana oli joutunut tosin onnettomiin oloihin, mutta siihen eivät suinkaan kaikki herrat olleet syypäät. Päinvastoin olivat Suomen herrat juuri puolustaneet kansaa ja kansan oikeuksia, kun venäläinen virkavalta loukkasi niitä. Syy ei ollut Suomen herrojen. He olisivat kyllä mielellään puolustaneet Jaanaa, mutta he olivat tällä hetkellä voimattomat.
—Minun täytyy kuolla, itki Jaana. Minulla ei ole enää yhtään onnellista päivää elämässä.
Ruokarouva keksi keinon vihdoin ja rupesi puhumaan jumalasta. Se auttoi. Jaana lakkasi itkemästä ja tyyntyi vähitellen. Siellä oli ainoa suoja hänelle. Vain haudan tuolla puolen saisi hyvä palkkansa ja paha rangaistuksensa.
Päätettiin sitten, että Jaana nyt kuitenkin lähtisi kotiseudulleen. Hän voisi siellä kesän miettiä rauhassa, menisikö hän syksyllä naimisiin vai palaisiko takaisin pääkaupunkiin. Jos Jaana tahtoisi, olisi tämä palveluspaikka hänelle aina avoinna. Nyt kaipasi hän ennen kaikkea lepoa ja virkistystä.
Se oli ruokarouvan hyväntahtoinen suunnitelma. Jaana suostui siihen tahdottomasti. Hänestä oli kaikki samantekevä. Hänen entinen elämänsä oli mennyt poikki eikä mikään uusi vielä hänen mielessään kangastanut.
Sen hän kuitenkin nyt jo tunsi sydämessään, ettei hän enää koskaan voisi katsoa Heikkiä silmiin häpeästä punastumatta. Kuinka hän milloinkaan voisi morsiuskruunu päässä polvistua hänen kanssaan vihkipallille?
15.
Siitä ei tullut mikään hauska matka Jaanalle. Kevät oli. Mutta hänen mielensä ei ollut tervaa parempi.
Junassa kävi se vielä laatuun. Mutta kun hän tuosta eteläisemmästä kaupungista joutui kirstuineen mäkistä maantietä ajamaan, kiertyi sydän kerälle ja vedet pyrkivät silmiin alinomaa herahtamaan.