Oli helluntain-aatto. Mutta taivas oli raskas ja pilvinen, tie vetelä, metsä mykkä ja harmaa. Ei näkynyt järvenselkää sinertäväksi, ei virtaa vihiseväksi. Lepäsi vaan joku rahkarantainen metsälampi suurten petäjäin siimeksessä tahi kiemurteli maantien rummun alitse suoperäinen metsäpuro, liikutellen tummia vesiään, kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Muuten oli maa autio ja tyhjä.
Mikä ei ollut korpea, se kalliota, mikä ei kalliota, se silmänkantamatonta rämettä. Milloinkaan ei Jaana ollut synnyinseutuaan näin rumaksi ja karuksi tiennyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kuoleman matkalla, tullut tuonelan esikartanoihin.
Mitenkään ei Jaana tahtonut nyt Heikkiä kohdata. Hän sopi kyytimiehen kanssa, että tämä ajaisi ohitse sen majatalon, missä Heikki nyt luultavasti isännöitsi, suoraan Rönnyn mökille. Siinä oli pitkä myötämäki, ja kyytipoika laski laukalla sivuitse.
Iltapäivällä pilkahti jo aurinko ja maalasi puiden latvat punaisiksi ja keltaisiksi. Yöksi seestyi taivas kokonaan. Mutta ilma oli kolkko ja kylmä. Eikä ollut lämmin mieli Jaanankaan.
He saapuivat auringonlaskun jälkeen Rönnyn mökille. Kuikkalampi lepäsi valkeassa usvassa, sumu peitti maan ja metsän. Korkeimmat kukkulat ja pisimmät petäjänlatvat siitä vain satusaarina kohosivat.
Surman linnut suolta, lammen pohjoisesta päästä, olivat lähteneet liikkeelle. Päivän kyhjöttivät ne mättään kylessä taikka heiluivat hiljakseen edestakaisin hyllyvän maan navoilla. Mutta heti kun illan varjot pitenivät, ne lehahtivat lentoon, tohtivat jo tulla tienkin yli, soutaa kahnustivat maata myöten, suurina, summattomina, hallaisina. Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä hämmentää.
Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu tunki saakka sydämeen.
Tuntui hänestä kuin tuonen haukat kourukynnet olisivat raadelleet hänen sisälmyksiään. Tuohon ne pysähtyivät, maaperään painautuivat, kavahtivat taas koivun konkelolle, jäivät hänen jälkeensä tuijottamaan harmailla, elottomilla silmäterillään. Miksi hän oli ollenkaan palannut kotiin? Eikö ollut parempi käännyttää hevonen?
Mökissä nukuttiin. Jaana ei tahtonut ruveta heitä herättelemään. Hän kolkutti saunan ovelle.