Mummo tuli avaamaan.
—Kuka siellä? hän kysyi.
—Minä se vaan olen, sanoi Jaana.
Eikä mummokaan kysynyt enempää. Hän teki Jaanalle tilan penkille ja asettui itse lepäämään lattialle. Hän ei osoittanut enempää hämmästystä kuin jos he olisivat eilispäivänä toisensa tavanneet.
Mummo ei mahtanut olla oikein viisas enää. Hän eli jo ikäänkuin tuonen tuonpuolisissa maailmoissa. Talvisin hän nousi jo usein keski-yölläkin veisaamaan. Silloin kuului, jos sattui kuuntelija olemaan, saunasta värähtelevä, hopeanhelkkä virren ääni, joka ei enää tuntunut tulevan maasta, vaan suuren kirkastuksen korkeudesta.
Jaanan odottamaton paluu oli mummon mielestä kuitenkin siksi merkillinen tapaus, että hän katsoi sen sopivan virrenvärssyn arvoiseksi. Tällä kertaa oli Jaana hänen kuulijansa.
Mutta tavallisesti häntä eivät kuulleet muut kuin ääretön erämaa hänen ympärillään ynnä taivaan tähdet ja kuu, sekä kenties vielä niiden takana se suuri Tuntematon, jonka välittömässä yhteydessä mummo eli, kiitos olkoon natsarealaisen kirvesmiehen pojan ja Nikean yleisen kirkolliskokouksen.
Myöskään tohtori Martin Lutheruksen ansioita ei tässä viimemainitussa suhteessa suinkaan ollut vähiksi arvattava.
16.
Jaana lepäsi jälleen lapsuutensa karsta-kiiluvan orren alla. Mutta hänen ajatuksensa liitelivät ja laatelivat eikä uni hänen silmiään ummistanut.