Liian paljon oli mummo pienenä häntä kurittanut, että hän olisi tätä voinut juuri millään rakkaudella ajatella. Kuitenkin tuntui hänestä täällä merkillisen turvalliselta. Hän ei voinut vain ymmärtää, että sauna todellakin oli näin pieni. Tässähän tuskin mahtui kääntymään.
Tuossa hän oli istunut, tuossa astunut, tuossa maannut, tuossa kehrännyt ja kartannut. Tuolla jakkaralla oli mummo hänelle aakkoset opettanut, tuossa perälasin alla hän oli lukenut katkismusta ja päntännyt päähänsä kristillisen uskontunnustuksensa ensimmäisiä opinkappaleita. Hän tunsi jokaisen esineen täällä. Tuhannet muistot tulvehtivat hänen mielessään.
Aamut olivat aina olleet ankarimmat hänelle. Hänen heräämisensä tapahtui tavallisesti niin, että mummo joka jo puoli-yöstä oli istua hyrrännyt rukkinsa ääressä, kopasi häntä ruojuensa kärellä ja äyskäsi:
—Tokko pääset siitä? Kun koko päivän lojuu, iso ihminen!
Hän kuuli sen unensa läpi. Mutta hänellä ei ollut vielä tarmoa nousta taikka edes osoittaa hyvää aikomustaan nousemaan muulla kuin unisella kädenliikkeellä.
—Hän? Eikö sinulle ole sanasta apua vai pitääkö olla kättä pitempätä?
Jo kulkivat ensimmäiset kirkkaat ajatukset hänen unenpöpperöisissä aivokamareissaan. Mutta niillä ei ollut voimaa puhjeta vielä muuhun kuin pitkään ja haikeaan haukotukseen.
—No, jo se on tottelematon tuo tyttö!
Jaana tunsi vaistomaisesti, että suojeleva välly tempaistiin hänen päältään ja hänet pyöräytettiin vatsalleen. Oikein heräsi hän vasta silloin, kun vihaiset koivunvarvut alkoivat viuhua hänen pakaroillaan. Hän muisti silloin aivan selvään, että hänen nimensä oli Jaana, että Jaana oli hyvin kovakorvainen lapsi, että maailmanloppu, josta mummo aina puhui, oli lähellä ja että helvetin tulinen järvi oli kuin vartavasten juuri hänen kaltaisilleen uppiniskaisille kakaroille valmistettu.
Taikka tapahtui myös, että hän ei muistanut mitään, vaan tunsi ainoastaan koko ruumiinsa kihelmöitsevän kuin olisi sitä jo nyt viileskelleet iankaikkisen kadotuksen lieskat.