Anni sanoi:
— Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse repimään niitä! Minä otan ne häneltä.
Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi. Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin edestä raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa olisi.
— Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.
Mutta äiti ei kuullut häntä. Hänkin tarvitsi rahoja.
— Mihin?
Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan, vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä ei oltu vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt häntä. Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut tähän matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut enää liikkua pitojen emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan. Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?
Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi lujasti ja armottomasti:
— Ota! Ota kaikki!
Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. — Äiti kiirehti kätkemään setelit peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.