* * * * *
Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?
Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja lumelle. Oli ilmassa kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea, pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. — Mutta hänen mielensä oli katkera ja kova.
Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi… Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan. Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä jäämään — sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä ja siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.
Hänkö Annia kohottamaan? — Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan itselleen mitään varmaa yksilöllisyyttä, ei mitään elämän-ihannetta, jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua, sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa, viiman viemää …
— Ota! Ota kaikki!
Hänkö maailmaa parantamaan? — Jospa hän olisi voinut edes itsensä parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin. Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri piirittänyt.
— Ota! Ota kaikki!
Hänkö myrskyssä seisomaan? — Jospa hän olisi voinut edes tyynessä seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen hänen, sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta, kipinä omanarvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.
— Ota! Ota kaikki!