Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen, syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella, syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. — Mutta Erkin mieleen hiipi ääretön surumielisyys.
Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä, puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi …
Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa! Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaan taivaalle… Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä, tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään …
Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen harmaata …
Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa …
Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa. Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?…
Nyt oli hän yhdenvärinen muun maailman kanssa.
III
LEHTIPURJEESSA
Erkki palasi myöhään illalla kotiinsa kauppiaan kutsuista.