Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät. — Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.
Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä, huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa… Hänelle oli pidetty puhekin, lakkautetun sanomalehden toimittajalle… Kauppias oli tullut häntä kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt, mitenkä tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli alkanut se uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka hedelmiä hän nyt kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura perustettu, tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu uusi kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies. … Maanviljelysneuvos oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä kaunopuheisuudella tehnyt tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin valtiollisessa maailmassa ei mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen kuin maltti, ei mikään niinkuin maltti… "piru vieköön, ei mikään niinkuin maltti", oli hän sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun Erkki oli osoittanut heikkoja vastaansanomisen oireita… Vanha ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli jälleen molempia käsiään levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä, että paras keino osata oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin ruotsinmieliset … jos ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne vasempaan, niin me oikeaan! Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. — Kansakoulun opettaja oli mielipiteiltään anarkisti, "taikka tarvinisti", kuten hän itse sanoi. Hänen murheensa oli vaan se, etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa kehitysoppiin.
Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!… Istuivat ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari, hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli tullut joukkoon, etupäässä suomi… Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan polveen.
Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet olivat nykyään vahvoja kansallismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi oli ankara raittiusmies … Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella… mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin… kirjavaa seuraa… kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi tulleet heti esittämään veljen maljaa.
Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen. Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle… Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?… Mutta sitten muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse ei luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi… Nämä olivat päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.
Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä. Ne seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä, muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset askeleensa elämässä … Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
"Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti."
Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, — minkälainen, sitä ei Erkki enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut reippaampi ja iloisempi… ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. — Mielikuvat tulivat ja menivät.
Yksi kohosi muita korkeammalle … Sata oli lintua metsässä; yksi lauloi muita kauniimmasti… Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi muita kirkkaammasti … Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan paistavainen.
Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan tarkkaan muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin koulun yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse tuijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa oli paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.