Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut, sillä vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää, tuntui se hänestä kuukausilta ja vuosilta… Hän oli Väinämöinen, joka merta melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen, hän oli merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia, orava, joka purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka kuljetti kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin mitäkin… ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat tyynet tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset rantahiekat.

Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän meni. Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Hän oli näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki vetten päällä… Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen… Hänen oli jäätävä tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun karhun talja verhonaan … Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli sinistä ja valkoista taivasta …

Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven tietäjä, joka odotti vain totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi. Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille — hiilellä, jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta — ja aavistuksensa salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman lahjana löytämään!

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen saalin ja Erkki näki, että hän jo oli ollut nukkumassa.

— Oliko hauskaa kauppiaassa?

— Niinkuin tuossa.

He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön mennäkseen.

— Hyvää yötä sitten.