— Nukuttaako sinua?
— Eipä erityisesti.
— Tahdotko lasin viiniä?
Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista, äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.
Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunani, sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut… oli kuroittanut kohden ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt hänet pariksi vuodeksi seminaariin… Nyt oli kaikki lopussa. Koti oli todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä… Hetkeksi edes irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta tätiään hoitamaan. — Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut häneen mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne muutamat kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen rakkauteen serkusten välillä … Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.
Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin, toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen… Lääkäri oli käynyt viime viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä heillä puhetta piisasi.
Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona tähti-vipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä sitä… Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt selittää, eikö jälleen mennyttä manata?
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat hänen mieleensä… synkemmät, pimeämmät muistot… Oli hän kerran teistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa… Tuo pieni, vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä rapakkona… olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja naisten värjätyt juhlavaatteet… Illemmällä olivat lamput syttyneet kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla… Oli alkanut ilon roihu niin hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä, nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä sokaistuneiden viettien kaamea karuselli… räikeä kuin syksy, ruma kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä …
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!