He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä… He olivat ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä… Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja miekannielemistä… He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan läheiseen puistikkoon… Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä, pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä… Yönsä he olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä, tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä…
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?
— Enpähän erinomaista.
Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti… Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.
Mutta Erkki oli jälleen saanut kiini kesäisistä mielikuvistaan. — Kuinka se oli taas ollutkaan?… Hän oli edellisenä iltana joutunut myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä ukkossade oli hänet kastellut… hän oli seisonut tippuvan kuusen alla… hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon alle ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin karheata jäkäläkangasta… Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt kieppiä pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä päällä yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen, istunut läpi märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa, luistavalla kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta jossa hän kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta… Siinä oli hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä tuhansia pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea, ropiseva metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat kuin lukkoa…
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Vasta seuraavan päivän ikäpuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli jäänyt kauaksi matalikolle… Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli hiljennyt melkein tuntumattomaksi… vain laineiden läikkä ja silloin tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.
Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä ja taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan napinläpeensä… Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki viettävän pellon … Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle… Ei kuulunut hallia haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi…
Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan. Hän löi aitan ovelle, sama tulos… Vihdoin ilmestyi saunasta piika pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän yksin jäänyt kotimieheksi… Ruislintu narisi, punertava täysikuu paistoi vinoon yli viljapellon.
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?