Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut. Hän oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi, leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina. Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.
Mutta Erkistä tuntui aivan kuin olisi äiti puuhannut omia peijaitaan.
Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin koitti, kiilti ja kuutti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään, Anni kilisteli keittiössä astioita. — Kaikki Erkin kirjat olivat korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui kaksi sairasta sielua.
Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan, odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin näky.
Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista kuin kummitukset autioon huoneesen.
Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt. Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. — Aluksi meni kaikki hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. — Erkki oli mitä kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle", kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki kuin sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat kiinnittivät hänen huomiotaan.
* * * * * *
Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi oli muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin aina Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin korkea, ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun Erkki oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä teekeittiön päälle. — Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia "klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m. vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli "konjakskaraffiini". — Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa …
* * * * * *
— Erkki, Erkki kuulehan!