Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! — Erkki heräsi hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.
* * * * * *
Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä melkein yhtä kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame ja kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti käänsi sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.
— Si, men inte röra (katsoa, ei koskea)!
Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.
Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi. Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta viimeisetkin jyväset solahtivat alas.
— Äiti! Se loppui! huudahti Erkki.
Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi uudelleen. — Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.
* * * * * *
— Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?