— On, äiti.
Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa. Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta komeudesta, ja kun vihdoin pari sampanjapulloa ilmestyi pöytään jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä saanut periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja lainailemassa…
Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nä, men kära du" (no, mutta rakas —)… aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi. Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.
Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena, suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista oli mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään. Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.
Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön väliä korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi, sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. — Hän oli ollut tuosta illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat he jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin rakasti häntä, mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? — Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli, ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. — Se tyyni talttumus, joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi. Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa. — Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat toiset jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi ja pakoon vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus tällä mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta hänen suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys… Hänen kunniansa hetki oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista puhumaan. — Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!
Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. — Hän oli vihdoinkin saanut kiini nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut!
Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. — Hän oli kuullut, kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä ja että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän tahtoi …
Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä tekemistä?… Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat, olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi hän sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.
Mutta Erkki näki jälleen unta entisistä ajoista.