Mutta siitä tuli selkään.
… Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken yötä.
Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja keltaisena kuin ennenkin.
Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti enempää tarvittukaan.
… Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä jääkukkasia. — Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.
* * * * * *
— Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa kuin joulukirkko. — Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.
Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja, joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden vuoro tulisi?
— Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.
Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä onnettomuuteen. — Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja nimismiehen vanha rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta samalla myöskin aina kärkevämmällä ylemmyydellä: